Didi tapaa metsässä peräkkäin eläin- ja kasvikavereita, jotka tarvitsevat apua.
Joka kerta kun hän haluaa auttaa, eteen ilmestyy yhtäkkiä risteys — toinen polku auttaa oikeasti, toinen vain hankaloittaa ystävän elämää.
Kumman on valittava ollakseen oikea luonnonvartija? Lopussa selviää myös sen punakorvaisen kilpikonnan salaisuus, jonka Didi näki aamulla.
Punaiset korvat lammen rannalla — saako olla näin?
Kävelin naapuruston lammen ohitse, ja siellä kivellä paistatteli auringossa kilpikonna.
Korvien vierellä kulki selkeä punainen raita. Mikä kirkas väri!
Katselin pitkään, koska hän oli niin söpö, mutta sydämessä jokin tuntui kutittavan koko ajan.
Meidän lammessamme on aina ollut vain kilpikonnia, joilla on sievä pyöreä kilpi.
Mutta tämä punakorvainen ystävä … mistäköhän hän oikein on tullut?
Pitäisikö viedä kotiin ja hoitaa? Vai jättää rauhaan? En oikein tiennyt, kumpi olisi oikein.
Onneksi minulla oli jotain mukanani. Avasin WAGZAK JUMP -sovelluksesta oppitunnin „Ekosysteemin vartijat — luonnon huolehtijat”.
Keskellä metsää — yhtäkkiä risteys!
Hyppäsin näytön sisään, ja silmieni eteen aukesi oikea metsä.
Puita, lampi ja pieniä eläimiä, jotka juoksivat ruohikossa.
Tästä päivästä alkaen olen tämän metsän ekosysteemin vartija.
Mutta joka askeleen kohdalla jalkojen alle ilmestyi yhtäkkiä risteys.
Toisella puolella vihreä nuoli, toisella punainen.
„Kumpi tie auttaa oikeasti?” Jokaisen valinnan jälkeen näytetään, mitä tapahtuu. Voi, niin jännitti!
Ensimmäinen risteys — karhu, jonka käpälä on jumissa
Syvällä metsässä tapasin ison karhun, jonka rinnassa oli valkoinen puolikuun kuvio.
Se on aasiankaribu. Hän elää Korean vuorilla, ja niitä on niin vähän jäljellä, että meidän on todella suojeltava häntä.
Mutta hän ei saanut liikutettua käpäläänsä ja vinkui hiljaa. Lähempää katsoessa näin, että käpälän ympärille oli kiristynyt jonkinlainen naru.
Se oli ansasilmukka — joku oli salaa virittänyt sen metsään pyydystääkseen eläimiä.
Niin, risteys. Kumpi puoli?
Punainen polku — pelottaa, joten teeskentelen, etten näe, ja kävelen ohi.
Karhu jää jumiin ja vinkuu lisää. Loukkaantunut käpälä alkaa särkeä yhä enemmän. Ei, näin ei voi olla.
Vihreä polku — „Odotahan, vapautan sinut!” ja varovasti irrotan silmukan.
Empimättä valitsin vihreän!
Kun rauhassa kelasin narun auki, karhu veti käpälänsä vapaaksi ja vaelsi rauhallisesti ruohikolle.
Ei ainuttakaan haavaa! Huh, kivi putosi sydämeltä.
Ehkä se, joka ansan oli virittänyt, ei myöskään tarkoittanut täysin pahaa. Mutta vuoret ovat kuitenkin eläinten koti.
Ja siihen kotiin ei saa jättää vaarallisia ansoja — sen tiedän nyt minäkin. Karhu, miten kiva, että olet turvassa!
Toinen risteys — kourallinen tammenterhoja
Vähän kauempana metsän pohjalla oli paljon tammenterhoja.
Eräs herra keräsi niitä kourallisina pussiinsa. Varmaan hänestä ne olivat söpöjä ja hän halusi viedä ne kotiin.
Vieressä orava yritti ottaa terhoa suuhunsa, mutta tiputteli levottomana käpäliään.
Taas risteys. Kumpi puoli?
Punainen polku — minustakin nämä ovat söpöjä, joten täytän taskuni täyteen.
Silloin oravan ja villisikakavereiden talviruoka katoaa. Joku kaveri jää nälkään. Ei, näin ei käy.
Vihreä polku — terhot jäävät paikoilleen, ja minä ihastelen niitä vain silmillä.
Painoin päättäväisesti vihreää!
„Hei, terhot ovat eläinkavereille talviruokaa.” Sanoin sen rauhallisesti, ja herra vastasi: „Voi, en tiennyt. Olin viedä eläinten ruoan” — ja laski terhot varovasti takaisin.
Herrakaan ei ollut paha — hän vain ei tiennyt. Heti kun hän kuuli, hän lopetti saman tien.
Rehellisesti sanottuna olen itsekin joskus halunnut viedä kotiin kauniin kävyn. Mutta nyt en enää. Meille se on pieni hedelmä, mutta jollekulle täysi ateria.
Kolmas risteys — keksi rakkaudesta
Metsästä palatessani näin, kun joku ojensi oravalle keksiä.
„Voi mikä söpöläinen~” sanoi hän iloisesti hymyillen, ja sen tunteen ymmärsin minäkin. Kun näen jotain söpöä, haluan heti jakaa jotain.
Mutta taas eteen ilmestyi risteys. Kumpi puoli?
Punainen polku — vien minäkin keksin viereen.
Kun eläin tottuu ihmisen ruoan makuun, se hiljalleen unohtaa, miten itse hankkii ravintoa. Silloin sen on vaikea pärjätä yksin. Hupsis, eihän tämä ollutkaan auttamista?
Vihreä polku — laitan keksin takaisin ja katselen kauempaa hiljaa.
Hivuttauduin hiljaa vihreälle puolelle.
„Jos antaa ruokaa, niille käy vain hankalammin. Parasta on katsella vähän kauempaa.” Sanoin sen pehmeästi, ja hän vastasi: „Oho, on siis muitakin tapoja rakastaa” — ja laittoi keksin takaisin.
Aito välittäminen ei ole lähelle menemistä, vaan kaukaa rauhassa katselemista. Hihihih, rakastamisellakin on monta tapaa.
